Inttileskeys

Moikka!

Poikaysätäväni lähti armeijaan tammikuussa. Ajattelin kirjoitella vähän fiiliksiä inttileskeystä, sillä minusta on ollut mielenkiintoista lukea ja katsoa tästä aiheesta sisältöä blogeista ja youtubesta.

Alkuun toisen lähtö oli tosi outoa ja kummallista. Mulla ei ollut silloin vielä koulu alkanut, vaan vietin viimeistä joululomaviikkoani, kun Lukas maanantaina asteli inttiin. Muistan kuinka itkin koko maanantain sitä, kun emme tulisi näkemään ollenkaan, hehe. 

Sen ekan viikon aikana me pystyttiin kuitenkin pitämään tosi hyvin yhteyttä, joten eroahdistus helpotti hieman. Saman viikon lauantaina oli läheistenpäivä, jonne menin Lukaksen perheen mukana. Oli kivaa ja omalla tavalla helpottavaa päästä näkemään millaisessa ympäristössä toinen pääsee/joutuu viettämään aika pitkänkin ajan. 
Ennen läheistenpäivää luin eri keskustelupalstoilta kauhujuttuja, että toista ei saa halata tai suukottaa, sillä hellyydenosoitukset olisivat kielletty. Kyllähän silti kaikki halaili ja suukotti siellä läheisiään.

Onneksi ekat viikonloppuvapaat olivat siitä jo viikon päästä, joten pystyttiin näkemään taas. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen siitä, että sain vain maata toisen kainalossa ja katella elokuvia ilman kiirettä. 

Muistaakseni siitä sitten seuraava viikonloppu oli kiinni ja eka leirikin sattui sille välille. Onneksi sinne alueelle saa mennä käymään viikolla ja viikonloppuisin. Olenkin käynyt Lukaksen luona useasti. Vaikka ei olla keretty näkemään montaa tuntia, auttoi sekin että ei tarvinnut vain skypettää, vaan voitiin jutella ihan kasvotusten. Ja jos olen keskellä viikkoa päässyt käymään Kajaanissa, ollaan pystytty lähtemään alueelta pois, joten aina ei ole edes tarvinnut istua Sotkussa.

Jo ekan leirin aikana huomattiin, että leireillä ei hirveesti ole vapaa-aikaa. Pystyttiin juttelemaan ihan hetki ennen nukkumaanmenoa, sillä tottakai toinen on väsynyt kun on joutunut päivän tarpomaan ja ryömimään metsässä. Me kuitenkin juteltiin yöllä kipinävuoron aikaan, joten ei leirinkään aikana yhteydenpitoa täytynyt kokonaan katkaista. En sitten tiiä, millaista tämä on pidempien leirien aikana, jos akku ei kestä...

Nyt  fiilikset armeijasta on tasoittunut ja olen jo tottunut siihen rytmiin mikä siellä on: sunnuntaina pitää palata takaisin, koko ajan ei voi jutella, aikataulut saattaa muuttua yht'äkkiä ja harva asia menee suunnitellusti. Olen oppinut myös nauttimaan vapaa-ajasta, joka on vain minua itseäni varten.

Tottakai harmittaa, että jotkut tärkeät tapahtumat ovat sattuneet olemaan juuri silloin, kun toinen on joutunut olemaan kiinni intissä ja niin jatkossakin tulee varmasti olemaan. Esimerkiksi pikkusiskoni wanhoja Lukas ei päässyt katsomaan.
Helpottavaa on kuitenkin ollut, että ollaan nähty melkeimpä joka viikko, joten tilanne ei oo hirveesti poikennut syksystä, ainoa muutos on se, että ei voida pitää niin paljon ja vapaammin yhteyttä.

Tärkeintä kuitenkin on, että sitten kun toinen pääsee vapaille tai kun toista menee näkemään, nauttii siitä ajasta, mitä toisen kanssa saa viettää.
Pienetkin hetket voivat olla tärkeitä ja merkityksellisiä!



- Roosa -

No comments:

Post a Comment