Mikä on suurin pelkoni?

Tähän olen kylläkin vastauksen jo paljastanut omassa esittelyssäni, johon linkki löytyy blogin yläosasta.

En ole siis ikinä pelännyt hämähäkkejä tai muita vastaavia. Olen jopa silittänyt kuollutta kyykäärmettä lapsena, koska minusta se oli jotenkin mielenkiintoista. Pelkoni ei siis liity mihinkään konkreettiseen. Suurin pelkoni liittyy tunteeseen, yksinäisyyteen. Suurin pelkoni on yksinäisyys ja se, että menetän kaikki läheiseni.

En tiedä, minkä takia tästä on tullut suurin pelkoni. En ole elämässäni kokenut mitään pitkäaikaista yksinäisyyttä. Tottakai välillä, varmaankin jokainen, kokee yksinäisyyttä kun kavereilla on omia menoja ja muu perhe on esimerkiksi matkoilla.

Pelkooni vaikuttaa varmasti se, että olen aina täyttänyt vapaa-aikani kaikella tekemisellä. Kuten kerroinkin jo aiemmin, kulutin lukion 3.vuoden ohjaten neljää kerhoa, käymällä joogatunnilla sekä sählyssä. Toimin myös nuorisovaltuustotoiminnassa, maakunnallisessa nuvassa puheenjohtajana ja kunnallista nuvaa olin mukana suunnittelemassa. Kirjoittelin paikallislehteen, Kuhmolaiseen, juttuja ja pyrin näkemään poikaystävääni, sukulaisiani sekä ystäviäni. Minun ei siis ole tarvinnut pohtia, kuinka kuluttaisin vapaa-aikaani kaiken tämän jälkeen.

En voisi kuvitella, että vapaa-aikani olisi vain tyhjää. Olen tottunut aikatauluttamaan elämääni ja että elämäni on täynnä tekemistä. Tämä onkin varmasti osanaan syynä siihen, että pelkään yksinäisyyttä ja elämäni tyhjentymistä ja tylsistymistä.

Toisena syynä on varmasti se, että minulla ei ikinä ole ollut yhtä parasta kaveria. Olen aina ollut kaveriporukoissa ja en ole ikinä ollut kenenkään kanssa bestis tai vaihtanut bestis -korua kenenkään kanssa. Se, että minulla ei ole lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa ollut yhtä tiettyä kaveria, jolle uskaltaisin kertoa kaiken, vaikuttaa siihen, että pelkään etten tule saamaan ikinä kaveria, jolle voisin kertoa kaiken mitään pois jättämättä tai piilottelematta. Onneksi yhdeksännellä luokalla lähennyin pikkusiskoni kanssa ja nykyään Veera on minun paras ystäväni (Lukaksen ohella tietenkin).

Lukioaikana olen myös saanut uusia ystäviä, joiden kanssa jaan samanlaisia ajatuksia asioista, jonka myötä en ole edes kaivannut elämääni enää yhtä tiettyä bestistä. Tottakai minulla on myös ystäviä alakouluajoilta.  Yksi niistä muuttaa kanssani yhtä aikaa Joensuuhun ja en malta odottaa, että pystyn taas viettämään aikaa enemmän hänen kanssaan.

Muuttamisessa minua eniten pelottaa se, että jään yksin. Tottakai tiedän, että tulen kohtaamaan samankaltaisia ihmisiä yliopistolla ja saamaan sitä kautta uusia ystäviä. Ja tottakai lapsuudenystäväni ja sukulaiseni, jotka asuvat Joensuussa tai siinä lähellä ovat myös auttamassa minua ja tukenani.

Mutta tottakai sisimmässäni pelkään sitä, että en tule saamaan samanlaisia ystäviä kuin minulla täällä Kuhmossa. Mielestäni se pelko on myös ihan tervettä. Ei ole hyvä taikka tervettä lähteä soitellen sotaan, kohti tuntematonta liian suurin odotuksin. Pieni pelko antaa sopivaa varovaisuutta kavereiden etsimiseen.

Mutta onneksi Kuhmon ystäviin voi aina pitää yhteyttä ja Kuhmoon voi helposti palata esimerkiksi viikonloppuisin, varsinkin kun Joensuuhun ei todellakaan ole pitkä matka. Nykyajan skypet ja puhelut ovat niin laadukkaita, että jospa se auttaisi siihen, että en joutuisi kohtaamaan suurinta pelkoani.

Kirjoitin tästä aiheesta myös yhdessä esseessä lukiossa. Muistan kuinka kirjoitin, että yksinäinen voi olla, vaikka ihmisiä olisi ympärillä paljon. Ympärillä olevien ihmisten pitää olla huomioonottavia ja välittäviä. Yläkoulussa vietin välitunneilla aikaa kaveriporukassa, jossa kukaan ei sanonut minulle mitään. Koin olevani yksinäinen, vaikka en ollutkaan yksin välituntia. Tämä teki minut myös ylivarovaiseksi. Kun muut keskustelivat jostain aiheesta, johon minulla olisi ollut kommentti, mietin oman kommenttini muotoilua niin paljon, että puheenaihe kerkesi jo vaihtua. Pelkäsin epäonnistumista.

Epäonnistuminen on omalla tavallaan myös yksi suuri pelkoni. Olen aina vaatinut itseltäni täydellisyyttä. Joku varmaan ajattelee, että miksi tai että justjoo miten pinnallista, mutta minulle on ollut tärkeää elämässä menestyminen. Olen halunnut hyvät todistukset ja hyvän maineen, jos joskus vaikka palaisinkin yhteistyöhön heidän kanssaan. Tulevaisuus näyttääkin, että ovatko minun opettajani joskus kollegoitani. Epäonnistumisen pelosta olen kuitenkin pyrkinyt opettelmaan pois. Olenkin yrittänyt muuttaa ajatusmaailmaani siihen, että aina ei voi onnistua.  Sitä hoen kun frisbeegolffaan ja kiekko lähtee väärään suuntaan tai kun englannin kokeesta sain huonon arvosanan. Aina ei jaksa löytää kaikesta sitä positiivista. Ja minusta se on ihan ymmärrettävää. Ei aina pidäkään olla hälläväliä asenne, sillä muutenhan omien tavotteiden saavuttaminen ei voisi olla edes mahdollista. Sopiva täydellisyyden hakeminen on siis ihan hyvästä. 

Mitä sitten, kun joudun kohtaamaan pelkoni? Tottakai pelon kohtaaminen ahdistaa ja saa surulliseksi. Onneksi olen puhunut pelostani Lukakselle, perheelle ja ystäville, joten he ymmärtävät ja osaavat varmasti piristää minua, jos joskus olisin yksin asuessani yksinäinen.

He ovat myös opettaneet minulle, että ei täydellinen aina tarvitse olla. Äitikin on sanonut, että ei kaikessa voi olla hyvä. Tärkeää on, että vanhemmat sanovat näin, sillä silloin ainakin minä voin hyvällä omalla mielellä keskittyä niihin hyviin suorituksiini, enkä niin niiden epäkohtien löytämiseen, niiden murehtimiseen ja niistä poispääsemiseen. Minusta jokaisen tulisinosatakin nimetä asia, jossa on huono. Ja nimeämistä tärkempää on vielä hyväksyä se.

Mitkä ovat teidän pelkonne?